Jes, vihdoin tuli lämmintä! Ihanaa aikaa olla ulkona: liikkua, näpräillä vähän puutarhassa ja nautiskella luonnosta. Lämpenee myös seikkailun osalta; nyt on lyöty lukkoon yksi tapahtuma ja pari muuta kiikaroinnin alla. Joukkue kasassa ja oma kuntonikin kohentunut ainakin juoksun osalta. Juoksu on siitä vaikea laji, että pitkän tauon jälkeen kestää todella pitkään, että ylipäätään jaksaa juosta edes 5 km kävelemättä. Ja minä kun juoksen vielä metsässä eli kerrointa lisää.

Raskausaikana pystyin hölkkäilemään alkuajasta, mutta viimeiset metrit tuli löntysteltyä oltuani 7 kk:n paalulla. Siinä vaiheessa kun maha on, ainakin minun kohdallani, jättimäinen. Juuri noihin aikoihin kuulin tuttavaltani kommentin, että onpa iso maha. "Taitaa olla iso lapsi tulossa". Silloin minua sieppasi niin syvältä, että purin suuni tiukasti kiinni ja sätin vain mielessäni ihmistä, joka itsekin on kolmen lapsen äiti. Synnytyskokemuksen kokeneena ajatus ison lapsen synnyttämisestä on kuitenkin aika kamalaa, kun on pelko sektiosta ja lähinnä sen jälkiseurauksista jne. Onneksi ultrassa todettiin kuitenkin normaalitapaus. Kehon rakenteenikin on vielä sellainen, että raskausvatsa näkyy aika nopeasti. Jälkikäteen sanoinkin miehelleni mitä olisin halunnut sanoa tälle naiselle. Jopa mies tajuaa sen, ettei raskaana olevalle naiselle voi sanoa noin. Tämä kolmen lapsen äiti omistaa itse jättimäisen selluliittipyllyn, niin onko varaa tulla arviomaan raskaana olevan mittoja. Sammakkoja kurnutellut täti ei kyllä ole ollutkaan minun suosiossani enää ja jutustelut ovat olleet tervehtimisen tasolla. Eli en ole vielä antanut anteeksi :) Näin hassu minä olen: hymyilen vienosti, kun joku loukkaa ja sitten olen salaa vihainen. Missä menee kohteliaisuuden raja? Nyt olisi hyvä aika heittää minua kommentilla.

Ajatus kuitenkin takaisin juoksuun: juoksematon ajanjakso kesti noin pari kuukautta. Minä kun halusin hölkkäämään parin viikon päästä synnytyksestä. Kuntoni normaalin synnytyksen jälkeen oli siis hyvä. Mutta kadonneen kropan ja kunnon metsästys koki kunnon kolauksen, kun vastasyntynyt alkoikin nukkumaan päivät ja seurustelemaan yöt. Näistä kirjoittelinkin aiemmassa kirjoituksessa. No, nyt kun painoni on tippunut ja tippuu tasaisen varmasti, niin lämpenee myös urheiluhulluus. Juoksemista voi sanoa jo juoksemiseksi, mutta vauhti ei huimaa vielä päätä. Kisavietti on sitäkin hurjempi. Tässä vaiheessa haluan todeta, että kisavietti on kova itseäni kohtaan. Muita kohtaan on vielä turha asettaa suuria odotuksia. Onneksi pääsen purkamaan vähän kisaviettiäni muutaman viikon päästä seikkailukisassa ja loppukesän ja syksyn kisoja on laitettu ylös kalenteriin. Aika näyttää mihin joukkueemme rynnistää. Minä olen kuitenkin sellainen liikkuja, että tähtäin pitää olla. Siitä saan motivaatiota ja suuntaa mihin mennä. Treenaus on paljon kivempaa, kun voi jokaisella lenkillä ajatella sitä "maalia". Jokainen lenkki on kuin yksi potku lähempänä maalia. Tämä ajatus lämmittänee jalkapallon MM-kisoja seuraavia futarifaneja. En minä mikään futarifanittaja ole, mutta onpa pitänyt istua muutama matsi katsomaan ja nythän ne parhaimmat palat alkavat!

Aurinkoisia päiviä rakkaat lukijat ja palaillaan!