Jes, vihdoin tuli lämmintä! Ihanaa aikaa olla ulkona: liikkua, näpräillä vähän puutarhassa ja nautiskella luonnosta. Lämpenee myös seikkailun osalta; nyt on lyöty lukkoon yksi tapahtuma ja pari muuta kiikaroinnin alla. Joukkue kasassa ja oma kuntonikin kohentunut ainakin juoksun osalta. Juoksu on siitä vaikea laji, että pitkän tauon jälkeen kestää todella pitkään, että ylipäätään jaksaa juosta edes 5 km kävelemättä. Ja minä kun juoksen vielä metsässä eli kerrointa lisää.

Raskausaikana pystyin hölkkäilemään alkuajasta, mutta viimeiset metrit tuli löntysteltyä oltuani 7 kk:n paalulla. Siinä vaiheessa kun maha on, ainakin minun kohdallani, jättimäinen. Juuri noihin aikoihin kuulin tuttavaltani kommentin, että onpa iso maha. "Taitaa olla iso lapsi tulossa". Silloin minua sieppasi niin syvältä, että purin suuni tiukasti kiinni ja sätin vain mielessäni ihmistä, joka itsekin on kolmen lapsen äiti. Synnytyskokemuksen kokeneena ajatus ison lapsen synnyttämisestä on kuitenkin aika kamalaa, kun on pelko sektiosta ja lähinnä sen jälkiseurauksista jne. Onneksi ultrassa todettiin kuitenkin normaalitapaus. Kehon rakenteenikin on vielä sellainen, että raskausvatsa näkyy aika nopeasti. Jälkikäteen sanoinkin miehelleni mitä olisin halunnut sanoa tälle naiselle. Jopa mies tajuaa sen, ettei raskaana olevalle naiselle voi sanoa noin. Tämä kolmen lapsen äiti omistaa itse jättimäisen selluliittipyllyn, niin onko varaa tulla arviomaan raskaana olevan mittoja. Sammakkoja kurnutellut täti ei kyllä ole ollutkaan minun suosiossani enää ja jutustelut ovat olleet tervehtimisen tasolla. Eli en ole vielä antanut anteeksi :) Näin hassu minä olen: hymyilen vienosti, kun joku loukkaa ja sitten olen salaa vihainen. Missä menee kohteliaisuuden raja? Nyt olisi hyvä aika heittää minua kommentilla.

Ajatus kuitenkin takaisin juoksuun: juoksematon ajanjakso kesti noin pari kuukautta. Minä kun halusin hölkkäämään parin viikon päästä synnytyksestä. Kuntoni normaalin synnytyksen jälkeen oli siis hyvä. Mutta kadonneen kropan ja kunnon metsästys koki kunnon kolauksen, kun vastasyntynyt alkoikin nukkumaan päivät ja seurustelemaan yöt. Näistä kirjoittelinkin aiemmassa kirjoituksessa. No, nyt kun painoni on tippunut ja tippuu tasaisen varmasti, niin lämpenee myös urheiluhulluus. Juoksemista voi sanoa jo juoksemiseksi, mutta vauhti ei huimaa vielä päätä. Kisavietti on sitäkin hurjempi. Tässä vaiheessa haluan todeta, että kisavietti on kova itseäni kohtaan. Muita kohtaan on vielä turha asettaa suuria odotuksia. Onneksi pääsen purkamaan vähän kisaviettiäni muutaman viikon päästä seikkailukisassa ja loppukesän ja syksyn kisoja on laitettu ylös kalenteriin. Aika näyttää mihin joukkueemme rynnistää. Minä olen kuitenkin sellainen liikkuja, että tähtäin pitää olla. Siitä saan motivaatiota ja suuntaa mihin mennä. Treenaus on paljon kivempaa, kun voi jokaisella lenkillä ajatella sitä "maalia". Jokainen lenkki on kuin yksi potku lähempänä maalia. Tämä ajatus lämmittänee jalkapallon MM-kisoja seuraavia futarifaneja. En minä mikään futarifanittaja ole, mutta onpa pitänyt istua muutama matsi katsomaan ja nythän ne parhaimmat palat alkavat!

Aurinkoisia päiviä rakkaat lukijat ja palaillaan!

Kalamiehen äiti potee "krapulaa". Niin mitä? Pieni lapsi ja krapula?

Tiedän kyllä mitä on alkoholin aiheuttama krapula, vaikken kovin kova olekaan ko. lajissa. Viinapääni on kovin huono. "Harjoittelun puutetta", kuulin usein töissä ollessani. Sinkkuaikoina pystyin ehkä kolme annosta ottamaan, mutta nykyisin yksikin annos saa jo "maailman pyörimään". Eli ihan oikein: harjoittelun puutetta. Tarkoitukseni oli juhlistaa seikkailun maaliinpääsyä yhdellä siiderillä, mutta uni vei voiton. Ei vaan jaksanut.

Mutta tarkoitus ei ollut puhua siitä krapulasta, vaan urheilun aiheuttamasta krapulasta: se koukuttaa adrenaliinillaan ja endorfiinillaan ja kunnon noustessa mikään ei riitä. Miten minä mammavartaloon tympääntynyt olen ajautunut tähän tilanteeseen viidessä kuukaudessa? Nii-i. Urheilu koukuttaa, hyvä olo kiehtoo, jaksamista on tullut lisää, stressi poistuu, polviakaan ei enää särje ja selkäkin voi jo paremmin sekä paino tipahtanut jo 8 kg. Eikös sen pitäisi jo riittää? Ehei! Lisää haasteita huutaa tämä mammailija. Seikkailuja elämään ja niin ihanaa itsensä kuormittamista. Nyt se krapula on sitten kiteytynyt sanoihin: missä ja milloin? Tahtoo seikkailemaan. Kuntoni on noussut ja sekös vetää levottomaksi: eihän tässä malttaisi lepoa pitää. Tavallisesta lenkkeilystä puuttuu se jokin syvyys ja tavoite. Voitteko ymmärtää?

Kalamiehen äiti vaikenee hetkeksi miettimään syntyjä syviä, liikkumisen riemuja ja kisakalenteria.

12 h:n joukkueseikkailu ohi ja selvisin koko reissusta! Lyhyt kuvaus kisan kulusta: ensin 3 km:n suunnistusprologi juosten, rullaluistelua 50 km ja uimapatjailua 2-3 km (joen ylitystä ja maalla juoksu) sekä pyöräilyä 69 km ja 8 km juoksusuunnistus. Kuullostaahan aika helpolta?

Tein elämäni ensimmäisen “köysikiikkumistehtävän” korkealla: torni oli kierrettävä. Enkä katsonut alas. Jos olisin tehnyt niin, en olisi voinut tehdä koko tehtävää. Siitä olisi sitten joukkue saanut aikasakkoa ihan riittävästi. Suunnistus alkoi ja päättyi ison ja vetelän suon ylityksellä. Suolla kyllä hymy hyytyi, kun välillä polvia myöten upposin. Henkistä puolta koeteltiin. Missään vaiheessa ei ollut keskeytys mielessä, vaikka olin joukkueen heikoin lenkki. Onneksi loppu oli pyöräillen, niin jaksoin. Loppu meni henkisellä voimalla ja jostain löytyi "jerkkua" polkea yli 30 km/h vauhdilla. Maali! Onnellinen! Poikki ja väsynyt!

Ensimmäinen kisan jälkein yö: Burana. Ensimmäinen kisan jälkeinen päivä: loistava olotila ja reipas. Toinen kisan jälkeinen yö: Burana. Pelkkä paikallaan olo tuntui ikävälle jaloissa. Toinen kisan jälkeinen päivä. Kolotus pois, mutta lihakset “jankissa”. Portaat ovat sitten kiusallisia. Kolmas kisan jälkeinen päivä: hienoa, mahtavaa! Missähän olisi seuraavat kisat! Pitäisi kyllä treenata hiukan, etten olisi heikoin lenkki enää toisella kertaa. Niin ja pitäisi uudet rullaluistimet hankkia, etten anna liikaa tasoitusta muille. Minä kun luistelin reippaasti yli 10 vuotta vanhoilla luistimilla, joissa on 78mm renkaat ja toiset liihottelivat 100-110mm renkailla. Parempi uimapatjakin pitäisi olla... Eli ei ihan ensi viikolla vielä uutta kisaa.

Joo, sydämeni löysi uuden rakkauden. Kalamies pärjäsi hyvin kisapäivän ja illalla olikin mukava olla sitten perheen kanssa täynnä ylpeyttä tuntien omasta suorituksesta. Minä tein sen! Oon minä aika kova pienen kalamiehen äidiksi.

Tammikuun alusta olen taas lenkkeillyt säännöllisesti toisen lapsen syntymän jälkeen. Karmean aloituskankkusen jälkeen nyt tuntuu jo hyvältä. Niin siis mikä kankkunen? Palataanpa ajassa taaksepäin: joulu 2013 menee ohi niin, ettei nauttimaan ehdi. Kuopuksemme syntyi syyskuun puolivälissä ja syksy tuli elettyä ihan väärässä rytmissä vuorokauteen nähden: hän nukkui päivät ja seurusteli yöt. Yleensä klo 02-03 välillä olivat ne parhaimmat “jutut”. Kuinka hauska onkaan, kun vaavi vaan köllii ja nauraa tai juttelee omalla tyylillään. Muistan ajatelleeni: “Kalamies se on toi poika, mutta voisi se nukkua muiden ihmisten rytmissä.” Mieheni heräsi usein klo 05, jotta pääsin pariksi tunniksi nukkumaan. Kuopuksemme nukahti aamulla, joten mieheni sitten pääsi töihin. Toki poikkeuksiakin oli välillä, jolloin kuopus ei nukkunutkaan ja minä silmät ristissä nousin ylös. Jos kuopus nukkui, niin esikoisemmehan nousi klo 07 herättämään minua puuron keittoon. “Äiti, joko pikku kakkonen on alkanut? Hirveä nälkä, saisinko puuroa?”. “Juu, äiti nousee ihan kohta...” Kaksi tuntia unta. Eiköhän sillä taas jaksa seuraavaan klo 05 saakka. Joulun tietämillä meillä sai nukkua enimmäkseen yöllä, mutta joulu tuli ja meni väsyn merkeissä. Kyllä minä jotakin jouluksi laitoin, mutten muista mitä. Maha oli muistaakseni täynnä. Jos joku kysyi, että olinko käynyt lenkillä tai tehnyt sitä tai tätä, niin kiltisti tekohymyillen “selittelin” jaksamattomuuttani. Todellisuudessa mieleni teki huutaa, että (PIIP) nuku pari tuntia yössä kolmen kuukauden ajan ja kokeile itse, mitä jaksat.

 

Kalamiehen unirytmin löytymisen jälkeen oli sitten aika keskittyä vähän itseensä. Kipeä selkä, huono kunto, syönti yms. mietitytti. Kaikki käynnistyi jumppakortista. Tavoitteena aloittaa jumppa kerran viikossa koko kevään aikana. Siitä sitä kankkusta sai. Aluksi väsymystä oli enemmän. Huono kunto ja tunnin jumppa sai ihan kipeäksi ja väsyneeksi kropan. Sitten oli kipeä selkä: vanha pullistumavaiva ja kenties normiasentoon päässyt selkä vihoitteli huonoa kuntoaan. Sitä hoidin jumpalla ja sitten päädyin hierontaan. Mutta urheiluhieroja löysikin pahemman paikan yläkropasta, kun kuningatarkyttyrä oli minulle muodostumassa ja niska-hartiaseutu ihan jankissa. Pari hierontaa ja sitten oli kyttyrät ja jumit hoidettu tai ne menivät itsehoidolla ohi. Noh, selkä edelleen vaivasi ja päädyin lääkäriin ja sieltä fysioterapiaan. Vanha vaiva siis vaivasi. Vaiva kiusasi kaksi kuukautta ja sitten helpotti. No, jumia välillä, mutta siihen en nyt viitsi rivejä enää tuhlailla.

 

Mikäs tämän mamman sai ylipäätään taas liikkumaan mammamasuilun jälkeen? Kyllästyminen lihoneeseen ja löystyneeseen kroppaan. Makkarat saavat pysytellä pois minun vyötäröltäni ja mahdollisimman usein myös jääkaapista. Toinen syy liikunnan kaipuu. Olenhan liikkunut ikäni.

 

Ruoka. Puhtaus? Aloin miettimään, että miksi ylipäätään olen pulskistunut vuosien saatossa, vaikka syön suhteellisen hyvin ja terveellisesti. Kyllähän parilla raskaudella on jokin merkitys, mutta kilot eivät lähteneet imettämällä. Voi rupelihammas, että ärsyttää neuvolatätien luppakorvamainen ilme, kun he sanovat tuon ääneen. Minäkö olen ainoa todiste, etteivät ne kilot imettämällä lähde? Ne lähtevät sillä, kun kulutusta on enemmän kuin nautittua energiaa. Itse lähestyin ”läskit lähtee”-kampanjaa säännöllisellä liikunnalla ja parantamalla ruuan laatua: niin paljon luomua kuin lompsa kestää. Kaikki ”värimömmökarkit” pois tai ainakin lähestulkoon pois ja tilalle aitoa suklaata (luomuna, jos lompsassa varaa) ja raakasuklaata itsetehtynä. Voi taivas! Joskus salmiakkihimoisena ostin pikkurasian mustia herkkunappeja. Ja valkoisen sokerin vaihdoin hunajaan. Oih, mikä makumaailma onkaan löytynyt leivonnaisiin! LURPS!

 

4,5 kk:n tuloksena -7 kg. Täytyy lainata Jorma Uotista: ”Ei huono!”.

 

Eikä tässä vielä kaikki: mistä kaikki motivaatio ihmisellä, joka on liikkunut ikänsä? Mikä edelleen jaksaa liikuttaa? No, uudet tuulet ja haasteet! Huonokuntoisena kannattaa ilmoittautua elämänsä ensimmäiseen 12 h: n seikkailukisaan kokeneeseen tiimiin, jossa etukäteen ajateltuna olet huonokuntoisin. Tiimissä ei toki pipo kiristä, joten pidempään miettimättä lupauduin.

 

Tämä oli kalamiehen äidin ensimmäinen kirjoitus. Kirjoittelemisiin ensi kertaan, yhtä seikkailua rikkaampana!