Tammikuun alusta olen taas lenkkeillyt säännöllisesti toisen lapsen syntymän jälkeen. Karmean aloituskankkusen jälkeen nyt tuntuu jo hyvältä. Niin siis mikä kankkunen? Palataanpa ajassa taaksepäin: joulu 2013 menee ohi niin, ettei nauttimaan ehdi. Kuopuksemme syntyi syyskuun puolivälissä ja syksy tuli elettyä ihan väärässä rytmissä vuorokauteen nähden: hän nukkui päivät ja seurusteli yöt. Yleensä klo 02-03 välillä olivat ne parhaimmat “jutut”. Kuinka hauska onkaan, kun vaavi vaan köllii ja nauraa tai juttelee omalla tyylillään. Muistan ajatelleeni: “Kalamies se on toi poika, mutta voisi se nukkua muiden ihmisten rytmissä.” Mieheni heräsi usein klo 05, jotta pääsin pariksi tunniksi nukkumaan. Kuopuksemme nukahti aamulla, joten mieheni sitten pääsi töihin. Toki poikkeuksiakin oli välillä, jolloin kuopus ei nukkunutkaan ja minä silmät ristissä nousin ylös. Jos kuopus nukkui, niin esikoisemmehan nousi klo 07 herättämään minua puuron keittoon. “Äiti, joko pikku kakkonen on alkanut? Hirveä nälkä, saisinko puuroa?”. “Juu, äiti nousee ihan kohta...” Kaksi tuntia unta. Eiköhän sillä taas jaksa seuraavaan klo 05 saakka. Joulun tietämillä meillä sai nukkua enimmäkseen yöllä, mutta joulu tuli ja meni väsyn merkeissä. Kyllä minä jotakin jouluksi laitoin, mutten muista mitä. Maha oli muistaakseni täynnä. Jos joku kysyi, että olinko käynyt lenkillä tai tehnyt sitä tai tätä, niin kiltisti tekohymyillen “selittelin” jaksamattomuuttani. Todellisuudessa mieleni teki huutaa, että (PIIP) nuku pari tuntia yössä kolmen kuukauden ajan ja kokeile itse, mitä jaksat.

 

Kalamiehen unirytmin löytymisen jälkeen oli sitten aika keskittyä vähän itseensä. Kipeä selkä, huono kunto, syönti yms. mietitytti. Kaikki käynnistyi jumppakortista. Tavoitteena aloittaa jumppa kerran viikossa koko kevään aikana. Siitä sitä kankkusta sai. Aluksi väsymystä oli enemmän. Huono kunto ja tunnin jumppa sai ihan kipeäksi ja väsyneeksi kropan. Sitten oli kipeä selkä: vanha pullistumavaiva ja kenties normiasentoon päässyt selkä vihoitteli huonoa kuntoaan. Sitä hoidin jumpalla ja sitten päädyin hierontaan. Mutta urheiluhieroja löysikin pahemman paikan yläkropasta, kun kuningatarkyttyrä oli minulle muodostumassa ja niska-hartiaseutu ihan jankissa. Pari hierontaa ja sitten oli kyttyrät ja jumit hoidettu tai ne menivät itsehoidolla ohi. Noh, selkä edelleen vaivasi ja päädyin lääkäriin ja sieltä fysioterapiaan. Vanha vaiva siis vaivasi. Vaiva kiusasi kaksi kuukautta ja sitten helpotti. No, jumia välillä, mutta siihen en nyt viitsi rivejä enää tuhlailla.

 

Mikäs tämän mamman sai ylipäätään taas liikkumaan mammamasuilun jälkeen? Kyllästyminen lihoneeseen ja löystyneeseen kroppaan. Makkarat saavat pysytellä pois minun vyötäröltäni ja mahdollisimman usein myös jääkaapista. Toinen syy liikunnan kaipuu. Olenhan liikkunut ikäni.

 

Ruoka. Puhtaus? Aloin miettimään, että miksi ylipäätään olen pulskistunut vuosien saatossa, vaikka syön suhteellisen hyvin ja terveellisesti. Kyllähän parilla raskaudella on jokin merkitys, mutta kilot eivät lähteneet imettämällä. Voi rupelihammas, että ärsyttää neuvolatätien luppakorvamainen ilme, kun he sanovat tuon ääneen. Minäkö olen ainoa todiste, etteivät ne kilot imettämällä lähde? Ne lähtevät sillä, kun kulutusta on enemmän kuin nautittua energiaa. Itse lähestyin ”läskit lähtee”-kampanjaa säännöllisellä liikunnalla ja parantamalla ruuan laatua: niin paljon luomua kuin lompsa kestää. Kaikki ”värimömmökarkit” pois tai ainakin lähestulkoon pois ja tilalle aitoa suklaata (luomuna, jos lompsassa varaa) ja raakasuklaata itsetehtynä. Voi taivas! Joskus salmiakkihimoisena ostin pikkurasian mustia herkkunappeja. Ja valkoisen sokerin vaihdoin hunajaan. Oih, mikä makumaailma onkaan löytynyt leivonnaisiin! LURPS!

 

4,5 kk:n tuloksena -7 kg. Täytyy lainata Jorma Uotista: ”Ei huono!”.

 

Eikä tässä vielä kaikki: mistä kaikki motivaatio ihmisellä, joka on liikkunut ikänsä? Mikä edelleen jaksaa liikuttaa? No, uudet tuulet ja haasteet! Huonokuntoisena kannattaa ilmoittautua elämänsä ensimmäiseen 12 h: n seikkailukisaan kokeneeseen tiimiin, jossa etukäteen ajateltuna olet huonokuntoisin. Tiimissä ei toki pipo kiristä, joten pidempään miettimättä lupauduin.

 

Tämä oli kalamiehen äidin ensimmäinen kirjoitus. Kirjoittelemisiin ensi kertaan, yhtä seikkailua rikkaampana!